Uneksittu 10. lokakuuta
2009:
Olen seuraamassa Tampereen
Ylioppilasteatterin harjoituksia. Ensin ohjelmassa on Kuka pelkää Virginia
Woolfia? -näytelmän läpimeno, joka sujuu alusta pitäen hyvin takkuillen,
sillä näyttelijät eivät muista vuorosanojaan ja yrittävät keksiä jotain
sanottavaa. Välillä olen katsoja, välillä yksi näyttelijöistä.
Sitten siirrytään jonkin toisen näytelmän harjoituksiin. Lavalla ovat ystäväni S. (mies) ja L. (nainen). Lavalle on saatu jotenkin aikaiseksi laaja vesiallas, joten vaikuttaa kuin oltaisiin järven rannalla. S. kahlaa vedessä, siirtyy sitten rannalle, ja L. puolestaan siirtyy veteen. Tosin sitten lavalla ei enää olekaan vettä, vaan lava itsessään on vaimeasti läpinäkyvä. L. ui lavan ”sisässä”, tai juuri sen alla, ja näkyy sieltä himmeästi, kuin harson tai jään läpi. S. konttaa vastaavalla kohdalla lavan päällä ohjaillen L:ää. Taustalla soi vaimea musiikki. Kohtaus ja lavastus on niin kauniisti toteutettu että alan itkeä.
Sitten siirrytään jonkin toisen näytelmän harjoituksiin. Lavalla ovat ystäväni S. (mies) ja L. (nainen). Lavalle on saatu jotenkin aikaiseksi laaja vesiallas, joten vaikuttaa kuin oltaisiin järven rannalla. S. kahlaa vedessä, siirtyy sitten rannalle, ja L. puolestaan siirtyy veteen. Tosin sitten lavalla ei enää olekaan vettä, vaan lava itsessään on vaimeasti läpinäkyvä. L. ui lavan ”sisässä”, tai juuri sen alla, ja näkyy sieltä himmeästi, kuin harson tai jään läpi. S. konttaa vastaavalla kohdalla lavan päällä ohjaillen L:ää. Taustalla soi vaimea musiikki. Kohtaus ja lavastus on niin kauniisti toteutettu että alan itkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti