Musiikkikriitikko on nihkeänä

Uneksittu 26. joulukuuta 2010 Valamon luostarissa:

Olen Mikkelissä ja kysyn Helsingin Sanomien toimittaja Vesa Siréniltä, pystyykö tämä tarjoamaan minulle kyydin Helsinkiin. Olen ilmeisesti itsekin Hesarilla töissä. Sirén suhtautuu pyyntööni nihkeästi ja painottaa, että yleensä ei ikinä suostuisi, mutta menköön tämän kerran.

 

[Tosielämässä en ole koskaan edes tavanut Vesa Siréniä.]

Oudot olennot ja vanha suola

Uneksittu 17. joulukuuta 2012:

Menen tapaamaan lukioaikaista tyttöystävääni kaupungin keskustassa sijaitsevaan valtavaan puutarhaan. Exäni ystävä ulkoiluttaa neljää oudon näköistä olentoa, jotka ovat keskikokoisen koiran kokoisia, mutta joista on vaikea sanoa, mitä ne oikein ovat. Niillä on lyhyet jalat, matalat ja leveät ruumiit ja pitkät, terävät kuonot. Exäni seisoo lähelläni, selkä minuun päin, painautuu sitten lemmekkäästi minua vasten ja kysyy, lähtisinkö hänen kanssaan ”nukkumaan” – on ilmeistä, että sanavalinnallaan hän tarkoittaa seksiä. Vastustelen, vaikka haluaisinkin.

Juutalaiset pyhiinvaeltajat Jyväskylässä

Uneksittu 12. joulukuuta 2012:

Olen Jyväskylässä Mattilanniemen kampuksella, joka on paljon laajempi kuin todellisuudessa. Sen yhteydessä on jonkun rikkaan yksityishenkilön rakennuttama laaja museo- ja nähtävyysalue. Kuljen yliopistorakennusten käytävillä, mutta en löydä tietäni nähtävyyskohteille. Tapaan vanhan koulukaverini äidin, joka neuvoo minua, mutta yliopiston rakennukset ovat juuri menossa kiinni. Naisvartija on parhaillaan lukitsemassa yhtä ulko-ovea. Kysyn, pääseekö siitä vielä ulos, ja hän naurahtaa, että totta kai ulos pääsee.

Menen ulos, ja vasta siellä minulle hahmottuu nähtävyysalueen laajuus; siihen sisältyy kymmenien hehtaarien kokoinen puistoalue, jolla sijaitsee useita taideteoksia. Parkkipaikalla on lukuisia turistibusseja ja paljon ihmisiä. Huomaan, että monilla heistä roikkuu kaulastaan kultaisen värinen Daavidin tähti, ja ymmärrän paikan olevan juutalaisten pyhiinvaelluskohde.

Tarkastelen alueen rakennuksia, jotka ovat yliopiston rakennusten tavoin punaisista tiilistä muurattuja, mutta niissä on käytetty isoja ja karkeita tiiliä. Arvelen tällä tavoitellun keskiaikaisen linnoitusarkkitehtuurin vaikutelmaa.

Paavo Arhinmäki johtaa lynkkausporukkaa

Uneksittu 5. joulukuuta 2013:

Pakenen lynkkausporukkaa sokkeloisessa varastorakennuksessa ja sen ulkopuolella. Takaa-ajoa seuraa joukko ihmisiä, joista ainakin osa on tuttujani. Heille takaa-ajoni on suurta viihdettä. Etenkin naiset kannustavat minua, ja minä lähetän heille lentosuukkoja. Osa miehistä taas pyrkii estämään pakoani.

Lopulta lynkkausporukan johtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki saavuttaa minua. Hänellä on pitkä puukko kädessään ja hän aikoo tappaa minut. Yritän hidastaa häntä heittelemällä autonrenkaita häntä kohti. Kuin osoituksena uhmakkuudestani huudan Arhinmäelle: ”On totta, että Cheek on paskaa, mutta niin on kaikki muukin rap-musiikki!”

Jyrkällä polulla

Uneksittu 24. marraskuuta 2014:

Olen kaverieni kanssa Jyväskylän lähistöllä jossakin retkikohteessa. Olen käynyt paikassa aiemminkin, mutta päädymme silti väärälle polulle. Polku muuttuu erittäin haastavaksi: kiipeämme ylös lähes pystysuoraan hiekkaseinämään tehtyjä puisia tikkaita. Lopulta polku johtaa korkealle ja kapealle kalliopaadelle, josta on usean metrin pudotus suoraan alas, ja pois pääsee vain samaa reittiä pitkin. Paaden päällä tapaan viime kesän työleiriltä tutun Metsähallituksen miehen. Hän seisoo uskaliaasti aivan paaden reunalla. Lähden takaisin polulle, mutta paaden päältä poistuminen on vielä vaikeampaa kuin sinne nouseminen. Paatta erottaa polusta myös kapea mutta syvä kuilu, jonka yli olisi uskallettava hypätä. Laskeudun mahalleni ja yritän hivuttautua alas.

Atomipommiostoksilla Jörkan ja Clasun kanssa

Uneksittu 14. marraskuuta 2013:

Olen tyttöystäväni kanssa Punavuoren tai Kampin alueella Helsingissä. Jörn Donner vie meidät pieneen liikekiinteistöön, jossa tapaamme Claes Anderssonin. Haluan ostaa Anderssonilta atomipommin, sillä olen lukenut lehdestä, että hänellä on sellainen myytävänä. Käyn keskustelua kömpelöllä ruotsillani: ”Ja, jag läste i tidningen att du har en bomb...”

Jäähyväiset näyttelijättärelle

Uneksittu 10. marraskuuta 2011:

Olen nuoren näyttelijätär E:n asunnolla, joka sijaitsee erikoisessa rakennuksessa aivan Jyväskylän ydinkeskustassa. Paikalla on myös joku miesnäyttelijä, jota en tunne, mutta välimme ovat tuttavalliset. He ovat juuri aikeissa lähteä töihin, minä puolestani olen tulossa katsomaan sinä päivänä kaksikin näytelmää Jyväskylän kaupunginteatteriin.

E. on pian muuttamassa pois kaupungista, ja minä olen ilmeisesti lähdössä jonnekin reissuun, sillä mukanani on rinkka täynnä tavaraa. Vallitsee haikea lähdön tunnelma. Lähdemme ulos. Talon suuressa, sisustetussa eteisaulassa istuskelee pari epäilyttävän oloista tyyppiä tupakoimassa. Ulkona on kostea sää, ja jalkani kastuvat, sillä minulla on jalassa pelkät sandaalit. Pohdin, muistinko pakata rinkkaani vaellussaappaat, ja kummat ovat asiallisemmat jalkineet teatteriin mennessä, sandaalit vai vaellussaappaat.

Erkanemme teatterin kulmalla ja hyvästelemme. E. sanoo, että "pitää tehdä työmatkoiksi naamioituja vierailuja toistemme kaupunkeihin." Minusta se on viehättävästi sanottu ja vastaan: "Tehdään niin."

Valtiollisen kirkonpolttajan arkea

Uneksittu 2. marraskuuta 2014:

Poltan kirkkoja. Kyse ei kuitenkaan ole vandalismista saati satanismista, vaan työskentelen virallisessa kirkonpolttotyöryhmässä. Unessa ei käy ilmi, miksi täysin hyväkuntoisia kirkkoja (ja mahdollisesti myös moskeijoita) poltetaan; mahdollisesti vallalla on uskonnonvastainen yhteiskuntajärjestelmä. Eräässä aiemmassa poltossa kaksi vakaumuksellista uskovaista on jäänyt tietoisesti kuolemaan palavaan kirkkoon (tai moskeijaan), eikä heitä edes pyritty pelastamaan

Poltto-operaatiosta huolehtii pieni viranomaistyöryhmä, jossa on mukana myös uskonnollinen edustaja, jonka tehtävä on pyhittää sytytysneste. Minun työnäni on sytyttää tuli. Kastan pumpulipaloja sytytysnesteeseen, jolloin ne syttyvät itsestään.

Kirkkoja ei ole täysin tyhjennetty ennen tulen sytytystä, ja niinpä joudun pelastamaan tavaroita palavasta kirkosta. Tässä vaiheessa kirkon sisäpuoli muistuttaa lapsuudenkotini eteistä: oven pielessä on kenkäteline, jossa on lukuisia lenkkaripareja.

Sukat mustaavia kirjoja

Uneksittu 21. lokakuuta 2009:

Olen naispuolisen ystäväni R:n kanssa huoneessa, joka on täynnä korkeita kirjapinoja. Kirjat ovat minun. R. on mustasukkainen, koska osa kirjoista on entisten tyttöystävieni minulle lahjoittamia, ja niissä on vielä omistuskirjoituksetkin.

Vauhdilla läpi lumikasan

Uneksittu 14. lokakuuta 2013:

Olen jollain pienellä paikkakunnalla. Myös ystäväni M. on paikalla, ja hän tarjoaa minulle autokyydin. On talvi, ja M. on jättänyt avoautonsa katon auki. Matkustamoon on pakkautunut paksu kasa lunta; näyttää siltä kuin auto olisi seissyt paikallaan useita kuukausia. Myös auton takana parkkipaikalla on niin paksusti lunta, ettei siitä pitäisi olla mahdollista ajaa. M. peruuttaa vauhdikkaasti lumikasan läpi. Huomautan hänelle seuraavasta esteestä: tie pieneltä parkkipaikalta ulos on tukossa, sillä erään auton ja reunamuurin väliin jää alle puoli metriä tilaa. M. peruuttelee siitä kuitenkin läpi, ja molempien autojen pellit vahingoittuvat pahan kerran. M. ei tunnu tästä piittaavan; hänen toimiaan luonnehtii tietty aggressiivisuus.

Aku Ankassa kiroillaan

Uneksittu 27. syyskuuta 2014:

Luen Aku Ankkaa. Luulen lukevani jotakin Carl Barksin klassikkotarinaa, mutta huomaan, että piirrostyyli ja juoni poikkeavat selvästi alkuperäisestä. Sitten huomaan, että tarinan avaussivun alalaidassa onkin huomautus ”Perustuu Carl Barksin tarinaan”. Järkytykseni kasvaa, kun huomaan, että huolitellusta kielestään yleensä tunnetussa Aku Ankassa onkin nyt käytetty puhekieltä ja jopa vittu-sanaa.

Blondi vs. zombit

Uneksittu 21. syyskuuta 1997:

[En ole tässä unessa itse aktiivisena toimijana, vaan katselen sitä kuin elokuvaa.]

Sankareina on kliseisesti viiden hengen amerikkalaistiimi, joista yksi on (tietenkin) viehättävä vaaleaverikkö. Ryhmä menee syrjäiseen pikkukylään jossakin Venäjän maaseudulla. Siellä heidän on määrä salaa selvittää, miksi joistakin ihmisistä on tullut tahdottomia zombeja. Vastuussa on jokin salaperäinen "pahisten" ryhmä, joka toimii kylässä sijaitsevassa ikkunattomassa teollisuusrakennuksessa. Rakennuksen ylimmässä kerroksessa on disko tai ravintola, jossa zombie-ihmiset käyvät "juhlimassa", eli parveilevat siellä tyhjä katse silmissään.

Sankarit saavat haltuunsa laitteen, jolla zombius saadaan parannettua. Laite on kirjan kokoinen litteä laatikko, ja siinä on digitaalinäyttö, jossa numerot vilistävät kohti nollaa. Vaaleaverikkö menee pahisten baariin, hiipii vaivihkaa baaritiskin luo, nostaa laitteen baarimikon nähtäväksi ja sanoo: "Te olette jo hävinneet." Baarimikko jää tuijottamaan raivoissaan, kun nainen peruuttaa hitaasti ulos baarista, laite koko ajan esille nostettuna.

Naisen päästyä porraskäytävään asti hänet yhyttää pahisten oma blondi. Ensi töikseen paha blondi repii pitkät hiuksensa ja päänahkansa irti – hän on ilmeisesti Terminator-tyylinen tappajarobotti. Paha blondi ajaa hyviksiä takaa teollisuushallin ympäri. Hyvikset pyrkivät pakenemaan kunnes laitteen laskuri tavoittaisi nollan. Paha blondi saa kuitenkin hyvän blondin kiinni ja alkaa työntää peukalonkynsiään tämän silmiin.

Ilmeisesti kaikki päättyy kuitenkin hyvin, sillä seuraa leikkaus kylän rapistuneelle rautatieasemalle, josta seikkailu sai alkunsakin. Joku murjaisee pakolliset vitsit venäläisten junien huonosta kunnosta ja epämukavuudesta.

Löysää paskaa

Uneksittu 3. syyskuuta 2009:

Olen Jyväskylän kaupunginkirjaston WC:ssä. Paskannan löysää paskaa. Sitä tulee todella paljon. Kirjasto on menossa kiinni, joten vedän housut jalkaan ja lähden kävelemään alas leveitä portaita, mutta paskantulo jatkuu, joten paskannan housuuni – löysää, haisevaa, vaaleanruskeaa paskaa.

[Uni oli niin todentuntuinen, että havahduttuani hereille minun oli varmistettava, etten ollut oikeasti paskonut lakanoille.]

Fellinin hengessä Helsingissä

Uneksittu 27. elokuuta 2010:

Olen tullut jonkun porukan kanssa junalla ilmeisesti Helsinkiin. Junamatka on jo päättynyt, mutta ystävällinen naiskonduktööri tulee kysymään minulta ruotsiksi, onko minulla leimaa. Etsin kaikki mahdolliset paikat, mutta en löydä oikeaa lippua – kylläkin kaikkien mahdollisten aiempien ja tulevien matkojen lippuja. Konduktööri ei tahdo antaa asian olla, kunnes hänen kollegansa kehottaa leimaamaan minkä tahansa paperin, ja niin konnari lyö minulle leiman repaleiseen ja taiteltuun A4-arkkiin.

Olemme suurella aukiolla, joka ei kuitenkaan muistuta Helsingin rautatientoria. Olemme menossa vanhaan hirsisaunaan. Saunan ovi on lukossa, ja yritän avaita sitä pienellä avaimella, mutta se ei aukea. Lähden hakemaan muita avaimia, mutta vanha luokkakaverini T. kokeilee ja saa oven auki pienellä avaimella. Minua nolottaa, etten saanut ovea avatuksi, mutta minulle kerrotaan, ettei lukko aukea ennen tiettyä kellonlyömää.

Tulen myyntikojulle, jossa ystäväni A. myy vaatteita ja ruokaa. Näen, kuinka joukko mustalaispoikia varastelee A:n kojulta. Alan häätää heitä pois paikalta ja kerätä varastettuja vaatteita takaisin. Yhtä maassa makaavaa poikaa potkaisen lujaa mahaan. Keskiaasialaisen näköinen mies haluaa ostaa A:lta ruokaa, ja A. ryhtyy tekemään annosta. Mies pyrkii kaatamaan annoksensa kulhoista itse, mutta A. estelee ja sanoo että kyse on hygieniamääräyksistä. Arvaan, että miehellä on pahat mielessä: hän ryhtyy riehumaan ja sotkemaan ja kaataa ruokaa itsensä päälle. Hyppään miehen selkään estääkseni häntä.

Aukiolla on enää vähän väkeä, mutta siellä alkaa kulkue, jonka osanottajista toisilla on Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen perinnevaatteita ja toisilla taas valkoisen yläluokan perinneasuja. Kaikilla on lisäksi valtavan kokoiset naamarit, joiden kasvot on veistetty puusta pelottaviin irvistyksiin. Kulkueen osallistujat kiertävät torilla ympäri kahdessa letkassa. Huomaan joukossa costaricalaisen tuttavani, jota hihityttää kovasti jokin seikka.

Kommuunin rumat lapset

Uneksittu 19. elokuuta 2009:

Olen Helsingissä tapaamassa vanhoja koulukavereitani, jotka ovat muuttaneet puutalokommuuniin. Tämä on yllättävää, sillä nämä kaverini eivät ole erityisen kommuunihenkisiä. Pelaamme jotakin seurapeliä. Seurue laulaa Leonard Cohenin biisiä Hey, That's No Way To Say Goodbye suomeksi. Kuuntelen ihmeissäni, sillä en tiennyt kappaleesta olevan muuta käännöstä kuin oma pöytälaatikkokäännökseni. Jossain vaiheessa olemme puutalon porraskäytävässä, ja ylhäältä porraskaiteen yli meitä kurkkivat yksi kerrallaan kavereideni lapset – heillä kaikilla on samanikäiset, noin 3–4-vuotiaat pojat. Yhdellä pojista on merkillepantavan ruma nenä.

Suorien kulmien Espanja

Uneksittu 11. elokuuta 2012: [Kokonaan espanjankielinen uni]

Kuljen rinkka selässä ilmeisesti jossakin Espanjassa. Maisema on hyvin avointa ja ilmeisen keinotekoista: siinä on vain teräviä kulmia ja suoria, tasaisia pintoja, ja maan pinnassa kulkee useassa paikoin erilaisia metalliverkkoja ja -kiskoja. Tulen paikkaan, jossa maantie sukeltaa vuoren sisään tunneliin. Tunnelin suuaukon lähellä on tietulli. Tullauspisteen naispuolinen virkailija sanoo minulle, etten voi kulkea kävellen tunnelin läpi. Kerron, etten aiokaan käyttää tunnelia, vaan haluaisin vain nousta vuoren rinnettä ylös. Haeskelen espanjan sanoja ja aprikoin muun muassa querer-verbin erilaisten kohteliaisuusmuotojen (queria, quisiera) välillä. Nainen ei oikein haluaisi päästää minua nousemaan rinteeseen, mutta ei lopulta kielläkään minua siitä.

Lähden ylös rinnettä, mutta huomaan sen pian aivan liian jyrkäksi. Rinteestä käsin näen, kuinka tunnelista ajaa ulos kurpitsalastilla oleva kuorma-auto, joka kaatuu mutkassa ja kurpitsat leviävät pientareelle. Paikalle tulee apuun kaksi miestä, jotka nostavat kuorma-auton kevyesti ilmaan ja kantavat sen sivuun kuin kantaisivat paareja.

Palaan alas ja lähden kulkemaan rinteen juurella. Kohta eksyn keskelle aluetta, joka on kuin yhdistelmä oikeaa golfkenttää ja minigolfrataa. Pelaajat kulkevat kentällä vauhdikkaasti ja lyövät isokokoisia palloja aina juostessaan. Olen jäädä jalkoihin ja pyytelen anteeksi. Sen jälkeen tulen ilmeisesti jonkin hotellin piha-alueelle takakautta. Täälläkin maata peittää laaja metallinen ristikko.

Pyörällä pitkin Afrikkaa

Uneksittu 2. elokuuta 2014:

Saavun Senegaliin maarajan yli polkupyörää taluttaen. Olen ilmeisesti tulossa tapaamaan japanilaisystävääni. Päädyn pieneen, nuhjuiseen kauppakeskukseen ja siellä sijaitsevaan jäätelöbaariin. Valitsen aikani jäätelömakuja, kunnes huomaan, että saatavilla on vain yhtä makua. Lompakossani ei ole rahaa, ja ajattelen maksaa pankkikortilla, mutta tajuan, että sen asetuksissa kortti on rajattu toimimaan vain Suomen ja Pohjoismaiden alueella.

Myöhemmin olen Tunisiassa menossa rautatieasemalle. Sieltä lähtee junia Vaasaan ja Kokkolaan; päättelen junien ajavan ensin Tunisin satamaan, josta ne kuljetetaan laivalla Vaasan satamaan. Juna on tavarajuna, mutta ottaa matkustajiakin kyytiin. Nostan polkupyöräni avovaunun lavalle, jossa on tiilikuorma. Koitan asetella pyöräni nojaamaan valkoista tiilipinoa vasten ja asetun itse istumaan siten, että selkäni tukee pyörää. Edessäni kyydissä on keski-ikäinen nainen, joka näyttää suomalaiselta ja lukee suomenkielistä kirjaa. Tervehdin häntä. Sitten samaan kyytiin tulevat myös teatteriohjaaja Juha Hurme ja hänen lavastajaystävänsä. Tervehdin heitäkin, ja naureskelemme sattumalle, joka on tuonut meidät samaan aikaan näin etäiseen paikkaan.

Digeliuksen Emun korvaamattomuus

Uneksittu toukokuun lopulla 2009:

Digelius-levykaupan omistaja Emu tulee minua polkupyörällä vastaan Helsingin keskustassa. Hän on jäänyt eläkkeelle. Esitän hänelle huoleni siitä, jatkuuko kaupan toiminta ja siellä vallitseva erinomainen ilmapiiri.

Putoava mummo

Uneksittu 19. toukokuuta 2014:

Olen seuraamassa jotain yleisötapahtumaa. Yhtäkkiä huomaan vanhan naisen, joka kiipeilee vaarallisen näköisesti korkean puun oksalla, ainakin kymmenen metrin korkeudella maan pinnasta. Nainen hyppää oksalta alas. Kauhistun, kun luulen hänen tekevän itsemurhan, mutta pian osoittautuu, että nainen onkin hypännyt suurelle pelastuspatjalle, ilmeisesti patjan toimivuuden demonstroimiseksi. Nainen ponnahtaa patjalta vielä parin metrin korkeuteen ja lentää selälleen patjan ulkopuolelle, kovaan asfalttiin. Taas luulen hänen kuolevan, mutta nyt käy ilmi, että naisella on lisäksi vaatteidensa alla jonkinlainen turvapuku, joka vaimentaa törmäyksen voiman ja ponnahduttaa hänet vielä jaloilleen.

Salamatkustajalle käy kehnosti

Uneksittu 13. toukokuuta 2009:

Olen laivalla. Jostain syystä minä ja naispuolinen matkakumppanini matkustamme salamatkustajina jossain varastotiloissa. Yllättäen laivaa ryhdytään evakuoimaan, ja äkkiä varastotila on täynnä ihmisiä, jotka pyrkivät ulos kannelle. Tungos tuntuu ahdistavalta. Sitten laiva nytkähtää rajusti, kallistuu ja alkaa ilmeisesti upota. Jostakin raosta alkaa tulvia sisään vettä. Tajuan, että tulemme kaikki hukkumaan. Haluan syleillä naispuolista matkakumppaniani, mutta en tavoita häntä.

Uusnatsit kannattavat Kroatiaa

Uneksittu 23. huhtikuuta 2010:

Olen suuressa koulun juhlasalissa, joka on täynnä oppilaita. Lukioaikainen historianopettajani kertoo sotilaallisesta konfliktista, joka on puhjennut Kroatian ja Albanian välille. Opettaja esittelee karttaa, jossa Kroatia sijaitsee Albanian eteläpuolella. Hän kertoo, miten kroatialaiset olivat hyökänneet rajan yli Albaniaan, mutta Albania oli torjunut hyökkäyksen. Opettajan sympatiat ovat selvästi albanialaisten puolella, mutta silloin salin perällä istuva uusnatsien joukko ryhtyy osoittamaan äänekkäästi suosiotaan Kroatialle. Opettaja yrittää rauhoitella tilannetta ja selittää, mistä konfliktissa on kysymys, mutta uusnatsit hukuttavat hänen puheensa soittamalla Edward Elgarin voitonmarssia Pomp and Circumstance Marches -sarjasta. Ihmiset alkavat lähteä pois paikalta. Minun käy opettajaani sääliksi, ja samalla tulen vihaiseksi. Menen salin perälle, jossa näen tuttavani S:n, johon olen tutustunut vasta runsaat kymmenen vuotta lukion jälkeen. Ymmärrän hänen olevan syyllinen koko tapaukseen. Yritän lyödä S:ää turpiin, mutta hän torjuu hyökkäykseni taidokkaasti. Minua hävettää.

Avaruudessa kukaan ei vaihda sulakettasi

Uneksittu 14. huhtikuuta 2009:

Olen jäsenenä avaruusaluksen miehistössä. Mukana on myös joitakin tuttujani. Alus reistailee tämän tästä: jossain vaiheessa osa valoista sammuu, ja mikä vakavampaa, aluksen lämpötila alkaa nopeasti laskea jäätäväksi. Asiaa ryhdytään selvittämään. Lopulta minä oivallan, että yksi sulake on kärähtänyt – aluksessa on aivan perinteinen sulaketaulu.

Alushousuista eroon pääsemisen vaikeus

Uneksittu 10. huhtikuuta 1996:

Olen menossa saunaan luokkatovereideni kanssa. Mukana on myös lukuisia minulle tuntemattomia henkilöitä sekä kaksi kaunista, tuntematonta tyttöä, joista toisella on tummat ja toisella vaaleat hiukset. Riisuutuessamme ajattelen, että äskettäin hankkimani tatuointi varmaan lisää viehätysvoimaani. Tytöt ovat jo alastomia, ja he katselevatkin minua kiinnostuneina. Mutta vaikka otan alushousuni pois, minulle ilmestyy kerta toisensa jälkeen uudet. Sanon kaverilleni: ”Tämähän on ihan kuin unessa”.

Lopulta pääsen saunaan ja istun lauteiden reunapaikalle. Muut alkavat heiluttaa huonokuntoisia lauteita niin, että pelkään lentäväni lauteiden vierellä olevaan kiukaankivillä täytettyyn koppaan. Saunan ovi on yhteen suuntaan läpinäkyvä. Näemme oven läpi, kuinka Steppenwolfin laulajan John Kayn näköinen mies pelleilee pukuhuoneessa ja uhkaa särkeä saunan oven käyttäen pystynaulakkoa aseenaan.

Teuvo Hakkarainen puhuu YK:ssa

Uneksittu 28. maaliskuuta 2014:

Olen vanhassa kotitalossani kellarikerroksen varastohuoneessa. Löydän sieltä kirjeen, jonka isäni on kirjoittanut vuonna 1989, vanhempieni avioeron jälkeen. Vaikka olen ikkunattomassa tilassa, jostain tulee sisään auringonvaloa niin paljon, että se häikäisee ja minun on vaikea lukea kirjettä alkua pidemmälle. Jossain vaiheessa kirje kuvaa tai muuttuu videotaltionniksi puheesta, jonka Teuvo Hakkarainen on pitänyt YK:n turvallisuusneuvostossa Suomen edustajana.

Saaristolaismuodittomuutta

Uneksittu 22. maaliskuuta 2014:

Olen tyttöystäväni kanssa purjehtimassa jossain Helsingin edustalla. On hyvin tyyntä, ja kiristän purjetta, jotta saisimme vauhtia. Tyynestä säästä huolimatta veneemme hyppii veden pinnalla kuin pikavene. Purjehdimme ohi saaren, jolla on jokin vaatekauppa tai mahdollisesti pieni ostoskeskus. Tyttöystäväni kertoo, että oli ajatellut tulevansa sinne ostoksille työkaverinsa kanssa, mutta jätti väliin, koska "ei täällä ole kuin Seppälä, ei edes Insidea." Minä totean hieman alistuneesti tekeväni vaateostokseni yleensä juuri Seppälästä.

Planetologisia huolia

Uneksittu 20. maaliskuuta 2014:

On olemassa ei-aineellinen tietoisuus, joka pystyy tunkeutumaan planeetan ytimeen ja vaikuttamaan sen toimintaan. Oslo-nimisen planeetan vaippa on epävakaa ja planeetta uhkaa räjähtää. Tietoisuus korjaa ongelman. Samalla herää huoli siitä, että se voisi maapallon ytimeen tunkeutumalla räjäyttää maapallon.

Pysäyttämätön raitiovaunu

Uneksittu 8. maaliskuuta 2014:

Olen raitiovaunussa matkalla töihin. Katajanokalle tultuaan raitiovaunu ei pysähdy ensimmäisellä eikä toisellakaan pysäkillä, vaan ajaa lujaa vauhtia ylös Linnankadulle. Viimein kuski pysäyttää ajon ja pitää sitten kuulutuksen, jossa hän neuvoo matkustajia: ensin hän kehottaa kaikkia suuntaamaan tietylle kadulle, ja sitten kääntymään vasemmalle tai oikealle sen mukaan, mihin kukin on menossa.

Entinen kollegani Keskisuomalaisesta soittaa minulle. Hän kertoo olevansa nykyään STT:llä töissä [näin ei ole todellisuudessa] mutta on jäämässä äitiyslomalle. Hän kysyy, olisinko kiinnostunut sijaistamaan häntä. Kerron hänelle, että minulla on nykyään vakituinen työ. Hän kysyy silti vielä, kiinnostaisiko minua kesätyö heillä, ja totean uudestaan, että minulla on jo työpaikka.

Valhestelusta on maailma rakennettu

Uneksittu 22. helmikuuta 2004:

Olen Ilokiven takahuonetiloissa. Siellä on myös Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijä Jouni Salo ja joku toinen henkilö. Sanon heille: ”Valhestelusta on maailma rakennettu.”

Nurmion kyydissä Iggyn keikalle

Uneksittu 19. helmikuuta 2010:

Olen autossa, jota ajaa Tuomari Nurmio. Hän ajaa pitkin hiekkatietä hurjaa vauhtia, niin että auto heittelehtii kaarteissa pelottavasti.

Myöhemmin olen kaverini kanssa Iggy Popin keikalla. Keikkapaikka on erikoinen: lava on ainakin viisi metriä yleisön yläpuolella. Suurin osa ihmisistä jättäytyy taaemmaksi nähdäkseen lavalle; vain minä ja kaverini uskaltaudumme lavan alle. Iggy alkaa räkiä päällemme.

Metatason journalismia luostarissa

Uneksittu 15. helmikuuta 2014:

Olen paikassa, joka on vaihtelevasti joko sukuni vanha talo Nokialla tai itäeurooppalainen maatilaluostari. Keskustelen työkaverini kanssa kirjoittamastani lehtijutusta. Olen halunnut käyttää siinä jotain viittausta Vanhaan Testamenttiin. Kollegani on ehdottanut minulle, että rinnastaisin tämän kyseisen kohdan vielä johonkin toiseen Raamatun kohtaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä veisi tekstin metatason liian pitkälle. Samalla minua nolottaa, että työkaverini on nähnyt niin paljon vaivaa juttuni edistämiseksi, että on kaivanut esiin toisen Raamatun kohdan.

Myöhemmin keskustelen aiheesta vielä puisen pöydän ääreen kerääntyneen seurueen kanssa. Ryhmässä on ainakin ukrainalaisia ortodoksipappeja ja yksi iäkäs ruotsalainen rouva. Ruotsalaisnainen osallistuu keskusteluun venäjäksi, ja harmittelen, kun en ymmärrä.

Richie Havens vittumaisena

Uneksittu 2. helmikuuta 2014:

Istun täyden linja-auton takapenkillä. Vieressäni on muusikkoystäväni, ja penkin oikeanpuoleisessa reunassa muusikko Richie Havens. Ystäväni ja Havensin välissä istuva nuori musta nainen alkaa laulaa Havensin Freedom-biisiä, ja minä taputan käsillä tahtia. Havens kuuntelee tarkkaavaisena, mutta viittoo minua lopettamaan taputuksen. Aikansa kuunneltuaan hän pitää hieman äkäisen puheenvuoron siitä, miten musiikkia tulee kunnioittaa. Havens vetoaa siihen, että me emme voi tietää, miltä hänestä miljonäärinä tuntuu. Ystäväni komppaa Havensin näkemystä, mutta minä ihmettelen hänen ylimielisyyttään.

Valoa postapokalyptiseen pimeyteen

Uneksittu 28. tammikuuta 1996:

Vaellan yksikseni ydinsodan autioittamassa maailmassa. Olen ilmeisesti kulkenut jo vuosien ajan kohtaamatta yhtään elävää ihmistä, kun saavun lumisen kuusimetsän keskellä piilossa olevan giganttisen rakennelman luo, jossa tapaan muita ihmisiä. Kyseessä on eräänlainen yhden rakennuksen muodostama kaupunki. Kaupungista on loppunut energia jo kauan aikaa sitten, mutta ratkaisen ongelman lakaisemalla lumet heidän aurinkokennojensa päältä – sivistyksellisen regression kokeneet ihmiset eivät enää tienneet, mistä heidän kaupunkinsa energia tulee.

Lupatarkastajan kummalliset koirat

Uneksittu 22. tammikuuta 1997:

Kadullamme kiertää tv-lupatarkastajan auto. Auton katolla on pyörivä antenni, joka paljastaa salakatselijat. Äitini mainitsee asiasta minulle, mutta katsoo itse siitä huolimatta televisiota. Auto ajaakin pihaamme, ja tarkastaja tulee ovelle. Äiti ja tarkastaja keskustelevat pitkään.

Tarkastajan auto on violetti, futuristisesti muotoiltu, lähes 10 metriä pitkä ja miltei yhtä korkea. Auto liikkuu talonkokoisen dalmatialaiskoiran vetämänä. Tarkastajalla on mukanaan myös toinen koira, joka on normaalin kokoinen, muistuttaa bokseria, mutta sen kuono näyttää siltä kuin se olisi pumpattu täyteen ilmaa. Koiralla ei myöskään ole jalkoja, vaan se liikkuu nähtävästi jonkinlaisen ilmatyynyn kannattamana. Oma koiramme haukkuu peloissaan näitä otuksia, ja jättiläisdalmatialainen katselee toisen kerroksen ikkunoistamme sisään. Kommentoin äidille, mitä kaikkea ne saavatkaan geenimuuntelulla aikaan.

Leuanvetoa ja erotiikkaa Sodankylässä, kulttuurihistoriaa Jyväskylässä

Uneksittu 15. tammikuuta 2010:

Matkustan yöbussilla Lappiin. Tienristeyksen kohdalla painan stop-nappia. Pelkään, että en ole painanut tarpeeksi ajoissa ja että bussi ei pysähtyisi, mutta kuljettaja käskee olemaan huoleti. Bussi kääntyy päätieltä sivutielle, joka nousee jyrkästi yhä ylemmäs ja ylemmäs tunturiin. Sitten näkyviin tulee muutamia rakennuksia ja niiden ympärillä huomattava määrä retkitelttoja. Ymmärrän, että saavumme Sodankylään, jossa on menossa elokuvajuhlat.

Bussin pysähtyessä ryhdyn etsimään takkiani, mutta en löydä sitä mistään. Takapenkiltä löydän ainoastaan jonkun matkustajan sinne unohtaman muovikassin täynnä avaamattomia viinapulloja. Minulla on ylläni vain t-paita ja ulkona on koleaa. Koitan kysellä ihmisiltä, onko lähistöllä jotain kauppaa, jossa voisin käydä vaateostoksilla, mutta minulle kerrotaan, ettei näillä seuduilla ole enää ainoatakaan kauppaa jäljellä.

Sitten tapaan espanjalaisen tuttavani, joka asuu ilmeisesti vanhassa puutalossa Sodankylässä. Vedän leukoja hänen kämppänsä portaikossa hankalasti siten, että keskivartaloni hankautuu koko ajan seinää vasten. Paikalle ilmaantuu myös amerikkalainen vaalea nainen, joka tulee suutelemaan minua ahnaasti. Hän koskettelee penistäni ja kiihotun.

Nainen on menossa elokuvaesitykseen, jossa yleisö on alasti, ja kaikki sivelevät ihonsa fosforimaalilla, joka sitten hehkuu pimeässä. Nainen sanoo palaavansa luokseni elokuvan jälkeen. Sanon odottavani häntä, mutta päätän sitten lähteä itsekin elokuvaan.

Sitten maisema vaihtuu Jyväskylän Älylään. On kaunis kesäpäivä. Joukko ihmisiä kävelee kaupungista poispäin, edelleen muka elokuvaesitykseen menossa. Ystäväni kävelee vierelläni ja luennoi Älylän historiasta. Se on minusta miellyttävää.

Herrasmiehellä on aina vasemmassa lahkeessa

Uneksittu 10. tammikuuta 1996:

Istun baari Vakiopaineessa luokkakaverini kanssa. Samassa pöydässä istuvat myös tuntematon mieshenkilö sekä kaunis tyttö, joka on flirttaillut minulle edellissyksynä. Tyttö ujuttaa pöydän alta kätensä oikealle reidelleni ja yrittää tunnustella penistäni. Sanon hänelle, että ei minulla herrasmiehenä koskaan oikeassa lahkeessa ole.