Uneksittu 19.
elokuuta 2009:
Olen Helsingissä tapaamassa vanhoja koulukavereitani, jotka ovat muuttaneet puutalokommuuniin. Tämä on yllättävää, sillä nämä kaverini eivät ole erityisen kommuunihenkisiä. Pelaamme jotakin seurapeliä. Seurue laulaa Leonard Cohenin biisiä Hey, That's No Way To Say Goodbye suomeksi. Kuuntelen ihmeissäni, sillä en tiennyt kappaleesta olevan muuta käännöstä kuin oma pöytälaatikkokäännökseni. Jossain vaiheessa olemme puutalon porraskäytävässä, ja ylhäältä porraskaiteen yli meitä kurkkivat yksi kerrallaan kavereideni lapset – heillä kaikilla on samanikäiset, noin 3–4-vuotiaat pojat. Yhdellä pojista on merkillepantavan ruma nenä.
Olen Helsingissä tapaamassa vanhoja koulukavereitani, jotka ovat muuttaneet puutalokommuuniin. Tämä on yllättävää, sillä nämä kaverini eivät ole erityisen kommuunihenkisiä. Pelaamme jotakin seurapeliä. Seurue laulaa Leonard Cohenin biisiä Hey, That's No Way To Say Goodbye suomeksi. Kuuntelen ihmeissäni, sillä en tiennyt kappaleesta olevan muuta käännöstä kuin oma pöytälaatikkokäännökseni. Jossain vaiheessa olemme puutalon porraskäytävässä, ja ylhäältä porraskaiteen yli meitä kurkkivat yksi kerrallaan kavereideni lapset – heillä kaikilla on samanikäiset, noin 3–4-vuotiaat pojat. Yhdellä pojista on merkillepantavan ruma nenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti